vietin suurimman osan päivistä joko kotona varastossani tai Sinin luona. Sini siivosi, luki, istui tietokoneella, söi päivällistä, mitä tahansa, mä roikuin mukana. lopulta en enää kehdannut olla siellä, mitä sen vanhemmatkin ajatteli kun olin siellä koko ajan. istuin kotona eristyneenä varastooni ja yritin pitää sen siistinä.
yhtenä iltana istuin jalat ristissä sängylläni ja luin sarjakuvia. sarjakuvilla sai tyhjennettyä päänsä aika hyvin. pysähdyin miettimään ja katselin seinään.
miksei Aaron ole soittanut kertaakaan? eikö se muista mua enää? mitä jos se ei palaa lainkaan takaisin? en varmaan saa enää ikinä tehtyä mitään jos se on unohtanut mut.
syvennyin takaisin sarjakuvaan kunnes puhelimeni soi. en edes katsonut kuka soittaa, vastasin vain lukien samalla sarjakuvaa. ajattelin että se olisi Sini.
"mmh."
"Helmi?"
nousin seisomaan ja jätin sarjakuvan sängylle.
"Aaron?", kysyin epäuskoisena.
"anna anteeksi etten ole soittanut... olen ajatellut sua joka päivä.."
"öh.... joo?" en saanut sanaa suustani. en tiennyt mitä olisin ajatellut.
"oleks sä kotona?"
"mm, olen..."
en ehtinyt sanoa muuta kun ovelta kuului koputus.
kop-kop kop-kop.
sydämeni alkoi hakkaamaan ja seisoin vain luuri kädessä keskellä lattiaa. koputus kuului uudelleen.
kop-kop kop-kop.
hengitin syvään ja avasin oven.
"Aaron...", henkäisin.
seisottiin pitkään ovella ja katseltiin toisiamme. Aaron ojensi kätensä ja otti mua kädestä hellästi, kuin pelkäisi että se rikkoutuisi. sitten se nappasi mut äkkiä syliinsä ja aika tuntui pysähtyvän.
vedin keuhkoni täyteen Aaronin tuoksua ja epäilykseni alkoivat hälvetä. minun maailmassani oli vain minä ja Aaron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti